lauantai, 11. marraskuu 2017

Parempaa

Heipparallaa.

Nyt menee sitten jo taas paremmin. Eron tuska on vähän helpottanut, ainakin toistaiseksi, kunhan sitä ei jatkuvasti mieti. Ja jatkoa elämään ja arkeen on kyllä luvassa. Kävin juttelemassa etsivän nuorisotyön ohjaajan kanssa ja siitä paikasta irtosi kyllä paljon apua elämän suunnitteluun ja jatkoon.

Käyn marraskuun lopulla vielä juttelemassa ohjaajan kanssa ja sitten tammikuussa olisi tarkoitus pajatoiminnan alkaa. Kuulostaa varmasti monista aika ankealta ja yhdentekevältä touhulta, mutta suhtaudun siihen positiivisesti, hyvillä mielin. Siellä pääsee tekemään monenlaisia asioita, kuten käsitöitä, siivousta, ruuanlaittoa. Kaikenlaistahan luovaa siihen toimintaan kuuluu. Todella hyvänä puolena siinä on se, että ohjaajia on kaksi ja pajalaisia vain kahdeksan eikä mitään yli kymmentä. Ohjaajilla on paljon paremmin aikaa keskittyä yksilöihin. Se on kuitenkin tärkeää. Jos vaikka rupeaa kutomaan villasukkia niin on joku, jolla on aikaa neuvoa siinä. Olisi hienoa oppia neulomaan paremmin. Onhan se hauskaa. Usein vain tulee mutkia matkaan, kuten silmukoita tippuu ja siinä vaiheessa onkin sitten ihan ulalla, että mitäs nyt....

Muutto on 25.päivä tätä kuuta ja siihen ollaan valmistauduttu nyt hieman. Äitin kanssa käytiin tänään uudella kämpällä siivoilemassa. Ensi viikonloppuna tuomme Savonlinnasta ex-avopuolison kanssa mun puput uuteen asuntoon, ja äiti lupasi käydä sitten tulevalla viikolla hoitamassa niitä, kunnes sitten lauantaina on muutto sinne pupujen luokse. :)

En malta odottaa, että pääsee muuttamaan. Muutto on rankkaa, mutta sitten kun vain saa tavarat sisälle asuntoon ja pääsee asettelemaan niitä omille paikoilleen niin johan on riemu irti. Sitten voi sisustaa ja nauttia uudesta alusta.

Aika paljon on muuten viime vuosina tullut muutettua. En tiedä onko se kauhean hyvä asia. Ei kai se huonokaan. Tietysti siinä on aina oma hommansa. Seuraavaksi sitten tänne Paraisilla. Tällä hetkelläkin olen täällä hengailemassa vanhempieni luona. Täällä on kiva olla, kun ei tarvitse kavereiden nurkissa lojua. Kuitenkaan kavereilla ei mitään vallan suuria asuntoja ole, joissa saisi toden teolla valloittaa oman tilan. Vanhempien luona mulla on kuitenkin oma huone, johon voi asettautua.

On muuten taas sitten vuoden ankein vuodenaika. Tuskin kunnon talvea tuleekaan, ainakaan Paraisille juurikaan minkäänlaista. On kuitenkin ihan rannikkokaupunki ja meri vaikuttaa ilmastoon täällä. Sää on sateinen: tihuttaa, välillä sataa reilummin ja on synkkää ja pilvistä. Pistää vähän mielen matalaksi, mutta vaikka sää onkin kurja, pitää silti muistaa ulkoilla ja nauttia luonnosta. Se piristää, vaikka kuinka synkkää olisikin.

Nojoo, mutta eiköhän tässä tämän päivän kirjoittelut ollut. Kirjoittelen sitten taas, kun sen aika tulee. Hyvää päivänjatkoa!

<3:llä Aurelia

 

 

tiistai, 7. marraskuu 2017

Kaikki jotenkin....

Moi.

Tuntuu, että kaikki menee päin jotain.... Eroamme avopuolisoni kanssa, muutan Paraisille ja mulla ei ole mitään paikkaa missä jatkaa arkeani. Onneksi huomenna on sentään etsivän nuorisotyön ohjaajan aika. Ehkä siitä olisi jotain apua. Toivon mukaan.

Olen nyt ollut Paraisilla vanhempieni luona, sillä hoidan muuttohommia. Vuokrasopimus on allekirjoitettu ja pitäisi vielä hoitaa muutamia muitakin asioita, kuten vuokravakuustilin perustaminen. Muutossa kyllä riittää muutenkin työtä. Vähän meinaa kaatua kaiken tämän ongelmaisen elämän alle. Tuntuu, ettei mistään ikinä tule mitään ja vois vaan hypätä saman tein jonnekin junan alle, ku on niin epätoivoista. Nojoo, en oikeasti todellakaan tee mitään tuollaista, mut välil tuntuu, ettei mun elämässä ole mitään mieltä ja, että miksi olen edes olemassa, kun musta ei oo mitään hyötyä yhteiskunnalle tai millekään muullekaan.

En tiiä miten jatkan ja kaikki on synkkää... No en ihan masentunut ole, mutta saapa nähä mitä tästä tulee....

Toivottavasti teillä lukemaan sattuvilla menee paremmin. Tsemppiä teiän elämiin!

<3:llä Aurelia

maanantai, 9. lokakuu 2017

Siivouspäivä

Moikkelis.

Tänään on varmaan ihan hyvä päivä. Olen saanut itseäni otettua niskasta kiinni ja siivoiltua. Kohta tosin jatkuu. En viitsi luetella mitä kaikkea olen tehnyt, sillä "Laiska töitään luettelee. ". Kuitenkin kivasti saanut aikaseksi, vaikka otinkin parin tunnin päikkärit tossa aamupäivällä.

Aamulla oli kello kahdeksalta aika psykoterapeutille. Menimme yhdessä puolisoni kanssa sinne, koska ajattelin, että olisi hyvä jutella meidän tulevasta erosta kaikenlaista. Oli ihan hyvä keskustelu, mutta en ihan tajua mitä järkeä siinä olisi, että olisimme miettimättä lapsiasiaa ja seurustelisimme vaan vielä pitkään. Ei se asia miksikään muuttu. Tuskinpa vain. Eikä ole järkeä ootella vaan, kun joku päivä niitä lapsia olisi hankittavakin, vaikkei se vielä pitkään aikaan olekaan ajankohtaista. Tiedän sen. Tosiaan.... Psykoterapeutilla oli vähän erikoisia ratkaisuja. En ihan perusta niistä. Ei muutenkaan ihan lempparitukihenkilö. Turussa oli parempi yhteyshenkilö psykiatrisella polilla.

Juttelimme myös mun asioista, mutta enpä rupea niitä tässä nyt sen kummemmin jauhamaan, kun niitä on tullut jo niin paljon jauhettua. Ei ne jankkaamalla sen paremmiksi muutu. Elettävä vaan on miettimättä liikaa ja olematta niin itsekeskeinen. Tiedän, että sitä olen ollut aika pitkälti. Tietysti kai se on luonnollista, että koittaa jotenkin ratkaista omia ongelmiaan, mutta kyllähän ongelmien ratkaiseminen on pitkälti käytännön hommaa eikä sitä miettimällä ratkaista.

Edessä on paljon vielä kotihommia tänään. Pitää ainakin siivota vielä keittiötä esimerkiksi tiskauksen merkeissä. Harmi, että inhoan tiskaamista. Ehkä voisi sopia puolison kanssa, että tiskaisimme yhdessä. Olen kuitenkin muuten siivoillut ihan hyvissä määrin täällä tänään. Ei pidä vaatia itseltään liikaa. Toisaalta voihan tiskausta siirtää illalle, vaikka sen yksin tekisinkin. Ei ole pakko kaikkea kerralla hoitaa.

No mutta ei tässä kummempaa. Kirjoittelemisiin!

<3:llä Aurelia

sunnuntai, 8. lokakuu 2017

Uusia tuulia

Moikka!

On nyt käynyt sillä tavalla jännästi, että olen tajunnut ettei kaupan ala ole välttämättä ihan se mun juttu. Eihän sen opiskelu ollut mun oma idea vaan kuntoutuskeskuksen ohjaajan idea. "Merkonomin opinnothan olisivat hyvä juttu sulle. Opinnot ei kestä kun vain 1,5v. " No. Se mitä todellisuus oli, että opinnot olivat alusta alkaen tosi raskaat. Ei siis mikään helppo opin tie, vaikka tavoitteena olisi voinut olla ei niinkään opintojen pituus vaan opintojen kevyys. Masennuksen jälkeen ei kuitenkaan välttämättä pysty mihinkään kauheen raskaaseen. No, mutta. Olen saanut itseluottamustani takaisin ja uskon unelmiini. Kaupan alahan ei tunnu ihan omalta. En ole kiinnostunut talousasioista enkä numeroistakaan pidä. Ainut asia mikä on mun juttu on asiakaspalvelu. Tykkään olla tekemisissä ihmisten kanssa. Se on se juttu. Eli kaupan ala ei välttämättä ole kuitenkaan se mun ala, vaikka kuinka saisin olla tekemisissä ihmisten kanssa. Kuitenkin siihen sisältyy niin paljon kaikkea muutakin kuin vain ihmisten kanssa työskentely. Väkisinkin on numeroiden pyörittelyä ja talousasioita.

Kävin Erkkerissä ja päädyimme juttelemaan mun opinnoista elämäni varrella. Epäonnistumisista ja pettymyksistä. Siitä, että kun tuntuu, ettei mikään onnistu eikä ole vieläkään varma, että mikä on se mun juttu. Oikeastaan en vieläkään ihan tiedä, vaikka ajattelisin, että tiedän. Mistä sen oikein ylipäänsä voi tietää? Joka tapauksessa ihan kaikki opiskelu vaatii paljon työntekoa. Voiko olla, etten vain pysty siihen? Enpä usko kuitenkaan. Pidän koulutehtävistä, etenkin kun niitä voi tehdä kotoa käsin ja itsenäisesti ja kunnolla paneutuen.

Olen siis päätynyt nyt ajatukseen, että hakisin opiskelemaan pohjoismaista filologiaa, sillä siitä olen haaveillut monen monta vuotta. Se on ihan mun oma idea, joka tuntuu oikealta ihan mun itseni kannalta eikä kenenkään muun. Hakisin opiskelemaan Turkuun, sillä se on se paikka, jossa haluan asua opintojeni ajan ainakin. Tietysti on vaikea päästä opiskelemaan yliopistoon ja vaatii valtavasti työntekoa, että sinne pääsee tai ylipäänsä jotenkin voi olla tyytyväinen pääsykoetuloksiin eli että vaikkei pääsisikään niin tietäisi, että on yrittänyt kaikkensa. Pääsykoelukemisessa ja pääsykokeessa. Vaatii työntekoa eikä se aina ole niin helppoa, sillä olen luonteeltani aika laiska. Mutta pääsykoelukeminen on hyvä mittari siitä, että sujuisiko yliopisto-opinnot. Jos ei ole ryhtiä opiskella pääsykokeisiin niin miten olisi valmiuksia opiskella yliopistossakaan? Sittenhän ne opinnot ja itsekuri vasta oikein kunnolla pistettäisiin testiin.

No, olen myös valmistautunut hakemaan montaa muutakin alaa yhteishaussa. Olen suunnitellut hakevani opiskelemaan AMK:iinkin ja jos ei muuta niin jatkaisin kuitenkin merkonomin opintoja, sillä sinne voin päästäkin. Onhan se kuitenkin järkevää ja kyllähän nyt yhdet opinnot kestää, vaikkei täysin olisikaan oma juttu. Mitäs muutakaan sitä tekisi yhden vuoden ajan? Toisaalta voisi ottaa avoimen yliopiston opintoja ja kehittää ruotsinkielen ja muiden aineiden osaamista ja harjoitella yliopistossa opiskelua. Ei sekään huono idea ole. Toinen juttu olisi lähteä asumaan ulkomaille, kuten Ruotsiin. Se olisi järkevää, mikäli haluaa uusiksi hakea opiskelemaan pohjoismaista filologiaa. Ja kyllähän on hyvä yrittää uudestaan. Ei pidä heti luovuttaa.

Moni asia kyllä mietityttää. Onko musta opiskelemaan yliopistoon? Toisaalta eihän se vielä todellakaan ole kiveen kirjoitettu. Ei pidä sitä vielä stressata. Kunhan ensin näkee, että onko siihen mahdollisuutta ja voiko päästä sisälle yliopistoon. Opinnot yliopistossa ovat hyvin stressaavat varmasti ja tarttee nähä hyvin paljon vaivaa. Onko musta siihen, vaikka ala olisin oikea? Entä jos ei olekaan?

Muita hakuvaihtoehtoja voisi olla AMK:n opinnot esimerkiksi sosionomin parissa. Saapi nähä minne sitä sitten hakee. Täytyy varmaan keskustella aiheesta jonkun kanssa. Toisaalta ei pidä näiden "ammattihenkilöiden" vaikuttaa liikaa mun päätöksiin. Eihän ne tiedä mitä mä haluan. Ite mä sen päätän. On tullu jo aivan liian monta kertaa tehtyä muiden ideoiden mukaan asioita. Toisaalta olen kokeillut omasta tahdosta luonnonvara-alaa eikä ollu mun juttu. Liian yksinkertaista työtä se olisi ammattina. Ei tarvitse kauheasti käyttää omaa päänuppia. Se ei sovi mulle. Olen kuitenkin tavoitteellinen ja tarvitsen työssäni sitä, että voin olla aktiivinen monella tavalla. Käyttää aivojani ja olla ihmisten parissa aktiivisesti tekemisissä. En pysty olemaan alalla, jolla ei vaadita paljoa aivotyöskentelyä. Turhaudun ja rupean vain miettimään kauheasti omia ajatuksiani ja ne ovat varsin typeriä. En pidä turhanpäiväisestä asioiden kelailusta.

No mutta eiköhän tässä nyt ollut kaikki tällä kertaa. Toivottavasti tämä nyt taas avarsi jotain mun elämästä ja mun pään sisällöstä. :D

Hyvää päivänjatkoa!

<3:llä Aurelia

keskiviikko, 4. lokakuu 2017

Uutta vaikeutta vanhan haikeutta

Moi.

Meillä on ollut avopuolison kanssa nyt aika kovat ajat. Mun raha-asiat on huonolla olalla, sillä mun tukiasiat ei oo selvinny ja yksi hakemus hylättiin, sillä keskeytin opintoni. Nyt jää nähtäväksi mitä tukea seuraavaksi saisin. Taitaa olla jatkoa eläkkeelle. Tarviin B-lausunnon lääkäriltä, mutta lääkärillä ei kuulemma oo vapaita aikoja pitkään aikaan. Varmaan vasta marraskuussa eli jippiajee. Saa murehtia raha-asioita kunnes asiat ratkeaa.. Eletään nyt puolisoni rahoilla. Hän kun sattuu olemaan töissä ja saa palkkaa.

Toinen asia mikä on viime päivinä vaikeuttanut elämää ja aiheuttanut suurta huolta on avainten katoaminen. Onneksi ne kuitenkin löytyivät lopulta autostamme. Yhden huolen sai siis kuitenkin pois päiväjärjestyksestä ja nyt voin taas pyöräillä paikkoihin eikä tarvitse kävellä.

Äsken muuten joku painoi ulkona olevaa ovipuhelinnappulaa(vaikkei ne ookkaan käytössä) ja kuului ihan valtava ääni. Säikähdin toden teolla. Naapurienkin ovipuhelinnappuloita se joku paineli, kun sieltä kuului myös vastaavanlaista ääntä. Jotenkin alko pelottaa, että kuka tänne kohta jotenkin änkee. Hyi hitto... Pelottavaa. Tekee mieli mennä kultsin viereen, ku pelottaa.

Uutta elämässäni on tulevat iltalukion venäjän ykköskurssin ja mahdollisesti myös espanjan ykköskurssin opinnot. Aion suorittaa ne verkossa, sillä se on mulle helpompaa kuin tunnilla käynti. En ole näet kauhean reipas muutenkaan poistumaan kotoani. Tarpeeksi muutenkin ongelmia tuon asian kanssa. Parempi siis tehdä verkkokurssina kurssit. Ajattelin kyllä, että jos voisi mennä tunnilla käymään, jos tulee joku ylitsepääsemätön ongelma, johon tarttee apua. Se olisi kiva. En tiedä kuitenkaan selviänkö ihan täysin ilman tukea ja apua. Muutaman kerran voisi käydä paikallakin tunneilla, jos se vain sopii opettajalle.

Mitäs muuta elämään... No olen käynyt semmoisessa nuorille aikuisille tarkoitetussa ikään kuin kohtaamispaikassa. Siellä on ollut mukavaa jutella ohjaajien kanssa ja puuhailla kaikkea pientä. Mukava paikka, vaikkei sielkään mitään ihmeellistä tekemistä ole. Mutta on kivaa, että on seuraa ja joku paikka jonne mennä, ettei ole vain kotona. Kotona tulee kuitenkin aika paljon oltua näin kun ei ole mitään erityistä päiväohjelmaa. Ajattelin huomenna ottaa kitaransoittonuotteja mukaan tuohon nuorten aikuisten hengailupaikkaan, sillä sieltä löytyy ihan laadukas kitara, jota voisi sitten soitella ja harjoitella biisejä. Jatkossa, kun olen iltalukiossa, voin tehdä tehtäviä, opiskella tuossa paikassa myöskin.

Kuuntelen muuten parhaillaan Sigur Rosin levyä Agaetis byrjun. Tulee tosi jännä olo tästä levystä, sillä ensi kerran kuuntelin Sigur rosia ollessani psykiatrisella osastolla masennuksen takia. Oli syksy ja olo oli ankea, mutta jotain toivoa oli silti jossain. Siskoni oli laittanut musiikkia mulle soittimeen. Musiikkia jota hän itse kuuntelee. Oli jännää olla sairaalassa. Istuin huoneeni sängyllä tai makasin. Taisi olla keltaiset seinät. Kuuntelin Sigur Rosia.

Ensi alkuun olo oli todella huono niinkuin arvata saattaa, kun on kyseessä vakava masennus. Jossain kohtaa kuitenkin värit palasivat elämääni. Tajusin taas mitä olen ja mistä tykkään. Harmi, etten nykyään enää ole siitä myöskään niin kauhean selvillä. Totta puhuakseni olen kadottanut sen alkuperäisen hippi-minän, josta tykkäsin paljon. Ehkä ryhdyn etsimään sitä alkuperäistä minää ja palaamaan siihen muottiin, sillä koin sen niin omakseni. Semmoinen hassu hihhuli. Kuuntelin hippimusaa ja pukeuduin hippimäisiin vaatteisiin ja suojelin luontoa tai ainakin saarnasin asioista muille.

Toisinaan kaipaan vanhoja aikoja. Sitä miten persoonallinen, omaperäinen olin ja miten selkeä identiteetti mulla oli. Tieto siitä mitä olen. Nykyään olen vain massaa enimmäkseen enkä tiedä oikein tarkkaan mikä on se mun juttu. Olen ehkä vähän matkan varrella kadottanut itseäni. Masennus toisensa perään on latistanut ja saanut itseni yhä kauemmas siitä mitä alunperin olin.

Nyt täytyy lopetella, sillä avopuolisoni ei saa nukutuksi naputukseltani.

Hyvää yötä

<3:llä Aurelia