Moi.

Meillä on ollut avopuolison kanssa nyt aika kovat ajat. Mun raha-asiat on huonolla olalla, sillä mun tukiasiat ei oo selvinny ja yksi hakemus hylättiin, sillä keskeytin opintoni. Nyt jää nähtäväksi mitä tukea seuraavaksi saisin. Taitaa olla jatkoa eläkkeelle. Tarviin B-lausunnon lääkäriltä, mutta lääkärillä ei kuulemma oo vapaita aikoja pitkään aikaan. Varmaan vasta marraskuussa eli jippiajee. Saa murehtia raha-asioita kunnes asiat ratkeaa.. Eletään nyt puolisoni rahoilla. Hän kun sattuu olemaan töissä ja saa palkkaa.

Toinen asia mikä on viime päivinä vaikeuttanut elämää ja aiheuttanut suurta huolta on avainten katoaminen. Onneksi ne kuitenkin löytyivät lopulta autostamme. Yhden huolen sai siis kuitenkin pois päiväjärjestyksestä ja nyt voin taas pyöräillä paikkoihin eikä tarvitse kävellä.

Äsken muuten joku painoi ulkona olevaa ovipuhelinnappulaa(vaikkei ne ookkaan käytössä) ja kuului ihan valtava ääni. Säikähdin toden teolla. Naapurienkin ovipuhelinnappuloita se joku paineli, kun sieltä kuului myös vastaavanlaista ääntä. Jotenkin alko pelottaa, että kuka tänne kohta jotenkin änkee. Hyi hitto... Pelottavaa. Tekee mieli mennä kultsin viereen, ku pelottaa.

Uutta elämässäni on tulevat iltalukion venäjän ykköskurssin ja mahdollisesti myös espanjan ykköskurssin opinnot. Aion suorittaa ne verkossa, sillä se on mulle helpompaa kuin tunnilla käynti. En ole näet kauhean reipas muutenkaan poistumaan kotoani. Tarpeeksi muutenkin ongelmia tuon asian kanssa. Parempi siis tehdä verkkokurssina kurssit. Ajattelin kyllä, että jos voisi mennä tunnilla käymään, jos tulee joku ylitsepääsemätön ongelma, johon tarttee apua. Se olisi kiva. En tiedä kuitenkaan selviänkö ihan täysin ilman tukea ja apua. Muutaman kerran voisi käydä paikallakin tunneilla, jos se vain sopii opettajalle.

Mitäs muuta elämään... No olen käynyt semmoisessa nuorille aikuisille tarkoitetussa ikään kuin kohtaamispaikassa. Siellä on ollut mukavaa jutella ohjaajien kanssa ja puuhailla kaikkea pientä. Mukava paikka, vaikkei sielkään mitään ihmeellistä tekemistä ole. Mutta on kivaa, että on seuraa ja joku paikka jonne mennä, ettei ole vain kotona. Kotona tulee kuitenkin aika paljon oltua näin kun ei ole mitään erityistä päiväohjelmaa. Ajattelin huomenna ottaa kitaransoittonuotteja mukaan tuohon nuorten aikuisten hengailupaikkaan, sillä sieltä löytyy ihan laadukas kitara, jota voisi sitten soitella ja harjoitella biisejä. Jatkossa, kun olen iltalukiossa, voin tehdä tehtäviä, opiskella tuossa paikassa myöskin.

Kuuntelen muuten parhaillaan Sigur Rosin levyä Agaetis byrjun. Tulee tosi jännä olo tästä levystä, sillä ensi kerran kuuntelin Sigur rosia ollessani psykiatrisella osastolla masennuksen takia. Oli syksy ja olo oli ankea, mutta jotain toivoa oli silti jossain. Siskoni oli laittanut musiikkia mulle soittimeen. Musiikkia jota hän itse kuuntelee. Oli jännää olla sairaalassa. Istuin huoneeni sängyllä tai makasin. Taisi olla keltaiset seinät. Kuuntelin Sigur Rosia.

Ensi alkuun olo oli todella huono niinkuin arvata saattaa, kun on kyseessä vakava masennus. Jossain kohtaa kuitenkin värit palasivat elämääni. Tajusin taas mitä olen ja mistä tykkään. Harmi, etten nykyään enää ole siitä myöskään niin kauhean selvillä. Totta puhuakseni olen kadottanut sen alkuperäisen hippi-minän, josta tykkäsin paljon. Ehkä ryhdyn etsimään sitä alkuperäistä minää ja palaamaan siihen muottiin, sillä koin sen niin omakseni. Semmoinen hassu hihhuli. Kuuntelin hippimusaa ja pukeuduin hippimäisiin vaatteisiin ja suojelin luontoa tai ainakin saarnasin asioista muille.

Toisinaan kaipaan vanhoja aikoja. Sitä miten persoonallinen, omaperäinen olin ja miten selkeä identiteetti mulla oli. Tieto siitä mitä olen. Nykyään olen vain massaa enimmäkseen enkä tiedä oikein tarkkaan mikä on se mun juttu. Olen ehkä vähän matkan varrella kadottanut itseäni. Masennus toisensa perään on latistanut ja saanut itseni yhä kauemmas siitä mitä alunperin olin.

Nyt täytyy lopetella, sillä avopuolisoni ei saa nukutuksi naputukseltani.

Hyvää yötä

<3:llä Aurelia