Hän heräsi joka aamu tuohon samaan tunnetilaan. Huomaten elämän olevan taas niin kovin raskasta. Halusi jatkaa unia ja niin sen tekikin.

Heräsi vihdoin viiden aikaan illalla ja itki. Päivä meni taas menojaan eikä mikään tuntunut siltä, että olisi jaksanut nousta. Miksi olla elossa? Miksi nousta? Ei ollut paloa tähän touhuun. Ei elämään, ei tekemiseen.

Illat olivat parasta aikaa. Silloin jaksoi, mutta illan hauskuuden päätti hiljaisuus. Silloin ei voinut enää huudattaa musiikkia tahi soittaa, laulaa, vaikka olisi niin kovin mielinytkin. Olisi luovuus kukkinut. Ei jäänyt muuta kuin kirjoittaminen. Bloggailu, runoilu, kaikenlaiset muut tekstit, jotka toivat ulos alitajunnan sisältöä.

Piirtäminen sekä maalailu, eivät olleet sitä mitä halusi hän. Meni aivan lukkoon eikä mielikuvitus saattanut ulos mitään mikä olisi miellyttänyt. Hän turhautui. Meni takas sänkyyn ja toivoi, että huominen olisi parempi. Saisipa vihdoin soitettua. Saisipa vihdoin saattaa esille sen minkä toivoi tuovan iloa ja tarkoituksen elämälleen. Luovuuden kukat, niitä hän toivoi elämäänsä. Se oli se millä oli tarkoitusta. Mikään muu ei tuonut samaa sisältöä ja innostusta elämään. Sitä hän oli, kukka, joka pyrki avautumaan. Nuppu oli ollut kiinni jo aivan liian kauan.