Yötä.

On jo myöhäinen yö. Aletaan lähestyä aamuyötä. Silti kukun täällä ja mietiskelen asioita. Kahvi ja yö. Ei kovin hyvä combo, mutta sanotaan, että masennukseen auttaisi se, ettei nuku niin paljon. Sitä paitsi! Päivällä tuli nukuttua niin hiton paljon, ettei uni tulisikaan muutenkaan. Nukkuminen saa usein turhautumaan, sillä sitä tekee niin paljon tälleen masentuneena. Ei se tunnu levolta vaan enemmänkin kurjalta asialta, jota tekee liikaa. Lepoa elämässä olisi se, että olisi hyvä olla. Ei niin masentunut... Se olisi luksusta.

Masennus on synkkää. Silloin ei huvita kauhean moni asia. Miettii mitä tekisi ja mistä aloittaisi? Runsaudenpulakin vaivaa niin kovin usein. Miksi kaikki on niin monimutkaista ja sekavaa? Liian paljon kaikkea mitä voisi tehdä ja siksi tulee poukkoiltua. Kirjoittaminen ja ajatteleminen kuitenkin selkeyttää päätä ja täten luo omaan mieleen rauhaa ja tyyneyttä tavallaan, kun tajuaa asioita. Ehkä alkaa ymmärtää jotain olennaista, ettei kaatuisi kaiken kaaoksen alle.

Kaaos. Monimutkaisuus. Kaikkea liikaa.

No, mutta. Nyt palaan aiheeseen, joka on minun heikkouteni. Pitkäjänteisyys ei vain toimi. Voiko sitä hyödyntää mihinkään tai siis....  Voivatko muut piirteet kompensoida mitenkään sitä? Olenko lyhytjänteisyyden vanki ja meneekö elämäni pilalle sen takia? En haluaisi olla tällainen tässä suhteessa.

En ole erityisemmin arjen, kaavojen ystävä. Kaipaan spontaaniutta, inspiraatioita ja vaihtelevia, erilaisia tilanteita. Voisiko tämä olla jotakin taiteilijuuden perikuvaa? En tiedä. Mutta olisiko minusta oikeasti lyömään itseni läpi jotenkin taiteellisesti tai kirjoitusteni kautta? Muutenhan tässäkään ei ole mitään järkeä loppuen lopuksi. Haluaisin kuitenkin hyötyäkin ja rahaa jollain tavalla elinkeinon kautta. Mutta miten päästä eteenpäin ja johonkin?

On ollut hyvä energinen olo nyt, mutta nyt tuli jokin elämäkriisi. Olenko missään hyvä? Saanko ikinä mitään aikaiseksi? Pelottaa kovin moni asia. Onnistunko ikinä? Saanko tutkinnon? Saanko töitä ja rahaa? Hankintoja? Unelmien toteutumisia?

Entä jos elämä on vain ohi ja huomaa, ettei ole tehnyt mitään mitä olisi halunnut. On vain pettynyt ja katkera. Se olisi kamalinta mitä voi olla. Yksi ainoa elämä ja sitten ei enää vain ole. Toisaalta uskon kyllä, että sielu jatkaa elämäänsä jollain tavalla. Ei vain voi olla, ettei enää tapahdu mitään. Tuntuu ettei se ole luonnonlakien mukaista jotenkin. Kuitenkin kaikki on kiertokulkua ja kaikki kiertää ympyrää, myös sielu. Se palaa uuteen hahmoon. Mikään ei ikinä lopu. Ei ole viivaa, joka vain päättyy. On loputtomuutta ja ikuisuutta. Onhan avaruuskin ääretön. Miksei siis elämäkin ja sielun kiertokulku? Vähän niin kuin hindulaisuudessa. Hmm. Mielenkiintoista.

Nyt tapahtui niin, että taisi kahvin vaikutus ja inspiraatio vähän loppua..... Ei ole mitään ihmeellisiä ajatuksia enää. Vain tyhjyyttä päässä ja ihmettelyä, että mitäs nyt niin kuin yleensä tuppaa olemaan kokoajan melkein. Se on niin ankeeta. Turhauttaa koko elämä. "Turhuuden turhuus kaikki on, niin turhaa touhu tää". Niin kuin joululaulussa lauletaan. Varsin melankolista..... Kuvastaa hyvin munkin sielunmaisemaa.

Luulenpa, että valvon koko yön. Jos sais vihdoin tehtyy sen. On pitkään pitänyt, mutta aina oon luovuttanu. :(

Raportoin tänne miten kävi ja saattaa olla, että iskee taas enempi fiilis, että tekee mieli kirjottaa. Toivon mukaan tai sitten muutoin sais jotain järkeä ja kivuutta elämään. Intuitio johtakoon mua oikealle kultaiselle keskitielle. Mikä se sitten mahtaa olla?

Ei liikaa eikä liian vähän. Ei liian lujaa eikä liian hiljaa. Ei masennusta eikä maniaa. Todellisuudentaju, mutta mielikuvitusta. Synkkä, mutta myös valoisa. Asioiden vastakohtien välistä. Vaikka haluaisi, että asiat olisivat selkeitä niin eivät ne ole. Maailma on niin kovin monimutkainen juuri senkin takia, että asiat eivät ole mustavalkoisia eli pelkästään jotain yhtä puolta asioista vaan kaikkea siltä väliltä. Kultainen keskitie on se mitä tavoitellaan useimmiten ja se sitältää vaikka mitä kaikkea...

Jännä miten usein tässä tekstissä tulee nyt uskonnot mieleen. Äsken tuosta mustavalkoajattelusta tuli mieleen Ying ja Yang. Muttajoo. Fiilikset meni mustiksi nyt kyllä. Ehkä se valkeus sieltä vielä tulee. Ehkä aamusta voisi olla jotain iloa. Täytyykin katsoa monelta aurinko nousee.

Tuo ihastumisjuttu, joka on edelleen muuten voimissaan.... Se on ihan tyhmää ja mun pitäis varmaan unohtaa koko tyyppi. Se ei oo tippaakaan kiinnostunu musta. Surullista. Kukapa nyt musta tykkäis... Tuntuu, ettei kukaan koskaan. Miten sitä sit vois ylipäänsä löytää ketään sitä oikeaa, jos ei vastakaikua ees tuu? Miks mä oon aina aloitteentekijä? Mistä löytyis se tosimies, joka vaan ottais mut ja mä olisin ihan huumattu?

Onneksi tiedän, ettei tuo mun ihastus ole ikuista ja, että se ei oo mulle se oikea. Kiva hengailla ja silleen. Kai sitä välillä voi itkeä ihastuksen takia. Ei se vaarallista oo. Eiköhän ihastus ohi mene.

Taidan nyt lopetella ja keksiä jotain muuta. Saisikohan valvottua koko yön... Toivon mukaan. Täytyy kattoa millon aurinko nousee... Harmi, ettei yöllä ole mitään ideaa valvoa. On vain yksin, mutta toisaalta on ihanan rauhallista. Toisaalta. Onhan täällä muutenkin aika rauhallista, että en tiedä onko siinä mitään eroa. No. Kaverit nukkuvat eivätkä ainakaan keskeytä mun ajatuksia ja puuhia jutuillaan. Voin rauhassa tehdä omia juttuja. Onhan sekin kivaa, vaikkei sitä oikein yleensä arvosta. Inhoaa yksinoloa, vaikka nyt se tuntuu olevan ihan mukavaa.

Kello on vähän yli kolme. On melkein aamuyö

 

Melkein aamuyö

syömmein lyö

auringon tiedän nousevan

vain muutama tunti aikaa

Itkuksi muuttuu tuntoni

litkuksi kahvini mukissa muuntuu

              Tuuli nurkissa huutaa

Ikkunan läpi

tuulten voima

puskee lyöden rikki kaiken

Eteläisen tuulen lailla

lämmön luoksein tuo

Jalkani ovat kuin liimassa kiinni

Ei pysty kykene liikkumaan

Tuoli liikkuu minä en

voi voisinpa lentää pois ja hukkua yksinkertaisuuteen

 

Kauriit pomppivat niityllä pitkään

Minä se vain laulan lauluani ja itken suruani pois

pois pois kulkevat tiet uriltani ja pilvet taivaaltani

Kultaisen sillan vihreät versot tukkivat tieni

perille vie

sinne missä en missään oo

 

Lauluako tämä?

Voiko sitä laulaa kuulematta laulajaa?

Jaksanko polkea pyörällä metsään niin, että kestän painoni voiman päällä maan?

Suollako turpee

älä ole surkee

Kasvikset syö

lihavuus lyö

Ota vastaan työ

kylä selevitään myö

 

Kaiken kasassa

tässä lamassa

olet jamassa

turhanpäiten polkua ravaat

kirjoja tavaat

Et pitkälle pääse

Hei selvitä pääsi

Ei hellitä elämä

jos et nyt nauti

ole hyvä oma itse

Katso maisemaa

hyväksy itse

itsesi katse

sydämesi helinä

aivojesi kolina

kaiken tuoma hälinä

Pistä avain lukon taa

et edes itse sitä saa

Kulje tiesi pitkälle

sulje liesi sähköstä

lähde pois ja löydä uusi

uusi polku kultainen

Kimmellystä valoa

Kaikenlaista taloa

metsää niin jaloa

saaristoa jylhää

peltoa tylsää

Horisontti kaukana

sinä olet laitana

niin kaukana olet

 

Horisontin takaa tuntees löydän

mutten taida jaksaakaan

etten jäisi katveeseesi

kaivautuisi liian syvälle

etten pääsisi jyvälle

Kosk'en ole hyvällä täällä

kauniilla säällä ovesi takana

koputa sitä

naulaa itseäni eteiseesi

Muistuta minusta sinua

 

Tähdet! Oi tähdet tähdet!

Näkisinpä teidät

tuntisinpa varjoni teidän edessänne kuun valon silmissäni ja tuikkeen sielussani

 

Taidanpa jatkaa runoilua ynnä muuta omiin arkistoihini. Kiitos, mikäli olet jaksanut lukea tekstiäni. :) Olen otettu.

<3:llä Aurelia