Moikkamoi

Olen ollut viime aikoina hyvin stressaantunut asioista. On koulujuttuja, laulutuntia, sitä sun tätä ja muuta. Oikeasti mulla ei ihan mahdottomasti ole kiireitä, mutta kun olen vielä kuitenkin kuntoutumassa niin asiat tuntuvat aika raskailta edelleen. Olo ei myöskään ole ollut vieläkään kauhean hääppöinen. Sen näkee siitä, että on usein hyvin itkuyliherkkä ja ei vain jaksa paljoa kerrallaan. Välillä tuntuu, ettei mikään ole kivaa. Kun joku sanoo "tee jotain mukavaa, kivoja juttuja", voi vain miettiä mitäköhän se on... Tuntuuko oikeasti mikään kauhean kivalta tänä päivänä? Jokaisen asian ankeuden tajuaa välittömästi, sen, että miten tylsiä ja ankeita kaikki asiat ovat. Mieli värittää täten asioita omalla värillään. Tai, sanotaanko, että haalistaa pahasti.

Nyt voin siis myöntää olevani EDELLEEN masentunut. Kuinka masentavaa se onkaan itsessään. Olin jo aiemmin luullut päässeeni siitä eroon, mutta joko se on ollut kokoajan tuolla vähän jossain(olihan sitä ennen jouluakin hyvin paljon) tai sitten tullut nyt uudestaan. Mutta luulenpa vain, että sitä on ollut vähän kokoajan. Siihen vain sitten tottuu eikä tajua, että olotilat eivät ole normaaleita. 

Arjen stressi ei auta mitenkään masennukseen. Vain varmasti pahentanut sitä tässä viime aikoina. On asiat tuntuneet entistä synkemmiltä.

On kuin jonkinlainen ison iso solmumytty olisi sisälläni painamassa minua kohti lattiaa ja synkistämässä mieleni. Siinä on todella monta asiaa ja se on kerääntynyt vain epäonnistumisten myötä entistä suuremmaksi iän myötä. Lopulta ei näekään muita kuin negatiivisia asioita omassa itsessään ja elämässä. Loppuen lopuksi tämän huonon olon tuo sairauden lisäksi ihan vain psykologiset syyt. Kaikki vastoinkäymiset, epäonnistumiset(ne etenkin)! Epäonnistumiset ovat pistäneet itseluottamukseni aivan nolliin ja mua pelottaakin ihan hirveästi tuleeko mun elämästä yhtään mitään. Koska kyseessä on laaja-alainen tuntemus, joka päässä tuo järjen tilalle vaan synkän "psykoosin"; jonka asioihin ei ole siis uskomista, asia liittyy varmasti kuitenkin biologiseen tautiin, tähän mun kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Jos mieliala olisi hyvä, yleinen energiataso hyvä kaikin puolin, asiat onnistuisivat ja jaksaisin vain puurtaa ja tehdä asiat niin kuin muutkin. 

Mun fiiliksiä tekemisen suhteen kuitenkin kokoajan nykivät vanhat huonot kokemukset ja muistot niistä. Tulee tunne, että kannattaako edes yrittää mitään, kun ei kuitenkaan onnistu(tullut tehtyä tämäkin asia tuhat kertaa eikä vieläkään onnistu. ) Tekee välillä vaan mieli luovuttaa kokonaan. Pahin muoto siitä on tietysti itsemurha, mutta sitä en todellakaan halua. Elämä on lahja. 

Voi ollakin, että tämä koko metodi(Mikä lienee), jonka avulla olen pitkään yrittänyt tehdä asioita, on aivan väärä. Onko näkökulmani väärä ja miten saisin kelkan menemään täysin siihen suuntaan mihin sen pitäisi? Olisiko meditaatio avain asioiden hoksaamiseen? 

Yksi asia mikä mua erityisherkkänä ihmisenä erityisen paljon ahdistaa on paljous, runsaudenpula ja kaamea ärsykepaljous. Haluan keskittyä aivan muutamiin asioihin kerrallaan ja silloin mulla ei saa olla mitään muuta edes ympärillä. Asioiden tekeminen projektiluontoisesti on kiehtovaa. Pintaraapaisua ja vähän ton ja tän asian tekeminen on kamalaa. Miksi ei tehdä niitä muutamia asioita, joista oikeasti tykkää niin hyvin kuin vain pystyy ja nauttien keskittyen? 

Somen otan taas esille runsaudenpulassa. Se heittää jatkuvasti niin paljon kaikkea ärsykettä, että tuntuu, että pää hajoaa. Voisi pitää some-taukoa, mutta.... Sitten olisi toisaalta ulkona monista eri asioista. Jos vain käyttää tiettyjä palveluja siellä? 

Kaaos ei ole minua varten vaan yksinkertaisuus ja järjestelmällisyys tietyllä tavalla, tai no joo, lähinnä yksinkertaisuus. 

Miksi joitain asioita on niin kovin vaikea tehdä? Ei mahdollisesti löydy motivaatiota? Miksi ei? Ei koe elämässään kauhean merkitykselliseksi asiaksi ja sydäntä lähellä olevaksi. On epävarma siitä onko se se juttu. 

Olen nyt tätä alavalintaakin tarkastellut, vaik enhän mä sais taas jättää kesken yhtään mitään... Mun kohdalla ei ole kyse oikeastaan välttämättä siitä, että onko oikea ala vai ei vaan, että en oo löytänyt sitä oikeaa tapaa kokea ja asennoitua opiskeluun. Ja löytänyt sisäistä todellista motivaatiota. Mua pusketaan vaan ulkoapäin eteenpäin, mut itse en jaksa oikeastaan taaskaan paljon yhtään. 

Tässä jotain pohdintoa.. Sekavaa, tiedän.